"miks kaikesta tehään aina niin vaikeeta" (muok. 7.9.2014)

Tästä se kaikki alkoi. Tai alkaa.

Saanen esitellä itseni:

Olen viisivarvaslaiskiainen* sukuhaaraltaan homo sapiens. Olen tällä hetkellä n. 28 vuotta vanha, enkä todellakaan harrasta liikuntaa. Koska ajatuksissani on tällä hetkellä päällimmäisenä tärkeiden suoritettavien asioiden välttely, kiinnostuin taas väliaikaisesti kunnon kohottamisesta.

En ole oikeastaan tehnyt mitään liikunnallista yläasteen/lukion liikuntatuntien jälkeen. Kevät-syksy-akselilla liikun pyöräillen, mutta heti kun on vähänkään kylmempi, vaihdan linja-autoihin. Asun "kaupungissa", joten välimatkat eivät todellakaan ole mitään kymmeniä kilometrejä suuntaansa. Rutiinina on ollut maksimissaan 3 kilometrin työmatka (eikä mitään älytöntä hikoiluvauhtia, koska kuka haluaa tulla hikisenä töihin? Kotimatka olikin melkein pelkkää alamäkeä). Suht päivittäiseen kauppareissuun menee ehkä ~2,5-3 km yhteensä. Eli rehellisesti sanottuna minulla ei ole minkäänlaista urheilukuntoa. Olen normaalipainoinen, mutta siihen se sitten jääkin.

Olen pitkään pohtinut jonkinlaista urheilua tasolla "varmaan pitäis jotain tehä", mutta analyysi menee jota kuinkin näin:

1.  Kaikki jumpat missä pitäisi ohjaajan ja tekopirteän musiikin tahtiin räpiköidä 20+ muun ihmisen kanssa yhdessä huoneessa = ei, ei, ei. Ei sovi tällaiselle introvertille, itse asiassa se olisi ehkä huonoin urheilumuoto mitä on, koska siinä ollaan ryhmässä mutta kuitenkin tehdään täysin yksilönä. Olen aikoinaan pelannut  useamman vuoden koripalloa, eikä joukkueliikunnassa ole mitään vikaa, kunhan huomio on enemmän yhteissuorituksessa eikä yksilösuorituksissa (luon itselleni suorituspaineita hyvin herkästi). Lisäksi peräännyn miltei heti, jos koen että jossain asiasta kilpaillaan muita vastaan, vaikka oltaisiinkin samassa tiimissä.
2. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, koska en veny enkä taivu, en halua myöskään harrastaa astangajoogaa vaikka se kuinka johdattaisi nirvanaan ja valaistumiseen. Tai mitään muutakaan venymislajia missä periaatteessa pitäisi saada nenä nuuhkimaan omaa persaukkoa ja jalat niskan taakse. Tiedänhän minä, että missään lajissa ei tarvitsisi aloittelijana taipua yhtään mihinkään, ja venyttelemällä paikat venyy, mutta jonkinlainen katkeruus on jäänyt siitä, että itse on ollut puupölkky verrattuna muihin jotka venytteli tasan saman verran kuin minä (=ei juuri lainkaan). Tämä karsii pois aika paljon lisää. Jätän tanssit niille jotka sen osaa.
3. Psykologinen aita: ryhmäliikunnassa tuntuu aloittelijoiden joukossa olevan enemmän valealoittelijoita, joilla on superkunto alla jo muutenkin. Jotenkin nöyryyttävää, koska en todellakaan jaksaisi 5-10 minuuttia enempää (siis edes niitä mahdollisia alkulämmittelyjä...).
4. Liikkuminen on matematiikkaa ja tiedettä. Jo peruskoulusta liikuntatunneilta jäi paha maku suuhun siitä, että aletaan puhua aerobisesta ja anaerobisesta liikunnasta. Jos harrastaa vain jotain yhtä lajia, niin ehdottomasti pitäisi muistaa myös tämä tämä tämä ja tämä. Sykkeen pitäisi n% maksimisykkeestä joka lasketaan kaavalla (x+y)/z=w, jotta tapahtuu tilanne X. Ja kun esimerkiksi mikään kuntosaliharjoittelu ei kiinnosta, niin tuntuu että eihän sitä sitten voi tehdä mitään, kun kaiken yhteyteen liitetään kuntosaliharjoittelu. Ei liikunnan aloittamista ainakaan informaation tulva auta. Tiedon etsiminen ei ole mikään ongelma, vaan se, että löydän sitä liikaa, jonka jälkeen on vaikea karsia kaikki ylimääräinen pois, että pääsisi edes aloittamaan ilman kompressiovaatteiden hankkimista.
5. Minulla on teoria, että liikunnan harrastaminen ei ole ihmiselle luonnollista. Liikkuminen itsessään tietysti on, mutta liikkuminen liikkumisen vuoksi ei ole. Luonnollisella liikkumisella on funktio; pitää vaikka kipittää pakoon jotain hirviötä. Liikunnan harrastamisen luonnottomuuden takia motivoituminen on haasteellista. (Teoria ei perustu tieteelliseen tutkimukseen, ja on täysin minun oman päättelyn tulosta)
6. Kaikkiin kivoihin harrastuksiin ei ole varaa. Ratsastaminen olisi ehkä kivaa, mutta ihan liian kallista. Tosin viimeksi kun olen ratsastanut, putosin ensin maastossa naama edellä pururataan, ja sen jälkeen kehitin korkean paikan kammon istumalla melkein-hevosen selässä. Joten en edes uskaltaisi. Mikään harrastus ei ole täysin ilmainen, mutta onhan siinä ero käykö lenkillä vai kuntosalilla. 

Joten päädyin siihen, että ehkä voisi koittaa aloittaa lönköttelyn. Seuraava haaste oli löytää sopiva aloittelijan juoksuohjelma. Olin jo viime kesänä löytänyt aloittelijan juoksuohjelman, jonka aloitin, mutta joka tyssäsi heti ensimmäisen tai toisen viikon jälkeen siihen, että sairastuin flunssaan. Sitten olinkin flunssassa kuukauden välein, joten yllättäen se projekti pysähtyi siihen. Joku tuttu oli joskus maininnut sohvaperunan juoksukoulun, mutta suoraan sanottuna heti 2 minuutin yhtenäisestä juoksemisesta ei olisi tullut mitään. Eli siinäkin aloitusrima on liian korkealla. Lisäksi vähän epäilyttää miten tuon juoksuohjelman tahdissa oikeasti kehittyy, harppaukset tuntuu aika isoilta. Lopulta päädyin KuntoPlussan ensimmäiseen juoksuohjelmaan. 30 sekuntia kerrallaan hölkkäystä ensimmäisellä viikolla ei tuntunut pahalta. Sen verran muokkasin, että en pitänyt pelkkiä kävelypäiviä, vaan tein aina tuon juoksuharjoituksen. Että siitä se sitten lähti!

*5 varvasta/jalka.

Tuntuupa oudolta kirjoittaa suomeksi, erityisesti ärsyttää hukassa olevat pilkkusäännöt.

Toim. huom. (7.9.2014) En tietenkään selvästi sitä sanonut, mutta blogin siis aloitin jo, kun olin aloittanut neljännen viikon. Ensimmäisen 3 viikon harjoitteet menivät alussa milloin mukavasti (vaikkakin huohottaen), milloin vaikeuksien kautta. Joskus pisti hengittäminen kylkeen heti kun astuin ovesta ulos, joskus vihloi polvesta, lonkasta, ja oikeastaan kaikki mahdolliset paikat ovat ilmoittaneet olemassaolostaan säännöllisen epäsäännöllisesti ja eriaikaisesti!